Puolen yön jälkeen minä sen näin.
Hangella, Keltaisen Talon omenapuun alla, siinä missä jälkiään
oli jo nähty niin useasti talven aikana. Siinä istui kohmeisen juhannusruusun
äärellä uljaana ja valppaina, pitkät korvat ylettyen aidan
silhuetin ylle juuri niin kuin olisin ne piirtänytkin - melkein
yhdessä, mutta pikkuisen harallaan – ja niin herkkinä, että
vaikka katsoin keittiön ikkunan ja omenapuun oksien läpi, minä
pidätin hengitystäni. Älä nyt vaan säikähdä! Pysy siinä, ihan
rauhassa, minä olen toivonut tätä!
Talvenvalkoinen jänis, luonnonlapsi.
Noin lähellä, hiljaa hievahtamatta. Tarkkailiko se minua? Kuono
varmaan teki tauotta työtä, vaikka hämärässä en sitä nähnyt.
Syödäkö aikoi? Etsimässäkö oli vai liekö jo löytänyt? Kaikin
mokomin, minä ajattelin. Jäniksellä on jäniksen osa. Ei tonttia,
ei lääniä, ei pykäliä, joilla omansa osoittaisi. Mikä minä
sitä olen kieltämään, luonnonlasta!
Jänis, joulujänikseni,
talvenvalkoinen pitkäkorva, ota osasi vain. Tämä on yhteinen
maailmamme. Minä pärjään sillä mitä minulle jää.
Onnellista Joulunaikaa ja lämmintä
joulumieltä jokaiselle toivottaa
Ateljee Keltaisen Talon
väki <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti